Olen miettinyt mitä sanoa tai mitä ei saa sanoa lapsensa menettäneelle,lapsettomuudesta kärsivälle,kesken menon saaneelle tai niille joilla nyt muuten mennee päin prinkkalaa..

Jokaiselle joku tietty asia on arka ja haavoittava alue.Itse lukeudun keskenmenon saaneeseen ja geneettisen keskeytyksen tehneisiin sekä lapsensa menettäneisiin.

Sairaalasta saatiin kysely jossa pyydettiin ehdotuksia kuinka sairaala henkilökunta kohtelisi tai mitä vastauksia ja kysymyksiä geneettisen keskeytykseen tulevalle esitettäisiin.En jaksanut tuollon vastata ja nyt en löydä lappuja kun voimia vastaamiseen olisi.

Kuinka toivoin minua käsiteltävän silloin kun suru ja menetys oli päällä? En kaivannut suuria sanoja enkä juuri pieniäkään.Halaus ja seura riitti.Tuijottaminen ahdisti!Välillä sekin että annettiin olla vaan rauhassa oli hyvä.Oma kohtaiset kertomukset ei silloin kiinnostanut tai se kuinka meillä jo on kaksi ihanaa tervettä lasta.Ei se riittänyt kun oli menettänyt sen yhden rakkaimman.Ei ketään voi korvata toisella.Ei auttanut vaikka olemme nuoria pölinät.Voitte vielä saada lapsen myöhemmin.Silloin tuntui etten enään koskaan halua lasta ja vaikka olisivat vieneet koko kohdun mennessään.Niin siittä ei ole kun kolme kuukautta.Ja raskaana ollaan.Että onneksi silloin kun on shokissa on tuo hoitohenkilökunta joka ajattelee järkevästi sun puolesta.

Olen kiitollinen siittä,että meillä on nuo kaksi lasta siunaantunut,mutta kun meidän perhe on koossa kun meillä on kolme.Se tuntuu viellä vajaavaiselta.Olen törmännyt ajatteluun,että olisit ny vaan tyytyväinen siittä mitä on,mutta kun on vaikea selitää sitä kuinka tuntuu että jotain vielä puttuu.No onhan meillä kolmas lapsi,mutta se on meidän enkelivauva.Ja Elma tulee olemaan osa meidän elämää aina.

Ehkäpä tämä meidän perhe on koossa vielä tämän vuoden puolella.Jos kaikki menee hyvin.Toivon niin.