Kuulin tänään ikäviä uutisia, ihan vaihteeks =b

Juuri kun kerhotädit kehu kuinka ilosempia meitin pojatkin olivat olleet kerhossa.Viitaten siihen että ite oon ollu hyvän tuulinen.Niin parhaan ystäväni isä oli kuollut eilen.No joo.Se oli pitemmän aikaa juopotellu ja oli ilkee,mut silti.Tuli ihan sika paska mieli mun kaverin puolesta.Vaikka se oli hänelle ja siskolleen helpotus,mutta silti kuolema on niin pelottavan lopullista.Se kaikki loppuu sihen mitä se kaikki on ollut, on eri asia.

Olin sitten tupperikutsuilla heidän luona ja juteltiin kaiken laista.Yritin hillitä omaa itku hanaani,mutta sitten se vaan aukes ja kaverikin kysy,että tarviiko nyt sua lohduttaa?? Vastasin että, EI tietenkään.

Mulle on niin luonnollista antaa surun purkautua itkuna ja taas kaverini ei tunnu itkevän ikinä!

Pahottelin että oon tämmönen porukolli,mut hän sano että hyvä asia,että itken ne itkut.Mut joo.Ois pitäny olla tukena,mut taidan olla vaan ite viä tukemista vailla.

Eilenkin itkin kun kattelin Grayn anatomiaa.Siinä se pieni poika oli jääny kaatuneen kaapin alle ja sai vakavia vammoja.Selvis siittä kuiteskin.Niin minä porata vollotin.Taitaa purkautua vasta ny toi tuulimuna kokemus pikku hiljaa.Aluks kun ei oikeen tuntunu miltään ihan kamalalta.No tietty  hormoonitkin heittelee niin ettei pikku pääppä pysy mukana.

Näin yks yö ekaa kertaa tammikuun keskeytyksen kamalaa painajaista silvotuista vauvoista ja ultrasta.Se oli oikeesti jotain ihan järkkyä.Heräsin ihan hiessä,mutta onneks se oli unta.Alitajunta tais herätä käsittelemään asioita.