Kun sain postissa tuon epikriisin, näytteen otosta tuli kamala kaipuun puuska.Kaipaan pientä Elmaa tänään pitkään aikaan niin,että kyyneleet yrittää tulla silmiin.Ehkäpä aamun kuolin ilmoits herätti fiiliksiä.

Pariviikkoa sitten yläasteella samaan aikaan ollut mies oli laittanut Naamakirjaan suren kuollutta lastani.Olin kauhuissani kun olin nähnyt heidän muksun kun tuttuni äiti asui samoilla taloilla.En tietty kehdannu mitään kysellä kun on noin vaikeasta asiasta kyse.Sain sitten viime viikolla kuulla,että heille olisi pitänyt syntyä joulukuussa vauva ja tänään oli tuon päivän eläneen pienen tytön kuolinilmitus =(

Tämä pisti miettimään kuinka vaikeaa aikaa se oli kun eli sillä hetkellä sitä suurta surua. Tuntuu edelleen utopistiselta,että olemme olleet oman lapsen muistotilaisuudessa.Laulettu maankorvessa.. viety se pieni arkku kahden turvaistuimen välissä sairaalalta hautausmaalle.Kuinka tyhjä sitä oli.Istuin kotona kun eniten ahdisti tietokoneella ja pelasin nettipokeria.En edes osaa pokerin sääntöjä,mutta se oli jotain mikä irrotti mut omasta itsestäni.Joo.En oo pelannu enään pitkään aikaan =)

Kannan välillä suurta syyllisyyttä Elman pois menosta,mutta osaan elää sen kanssa.Tämän surun kanssa osaa myös elää,mutta onhan siittä vielä niin vähän aikaa,että joistain mielikuvista tulee itku.

Nyt toivon vaan,että tämä pieni-ihmisen alku olisi todellakin terve.Ennen toivoin,että pieni olisi  edes hengissä,mutta kun se ei aina riitä.Pelkään sitä soittoa mistä selviää pikkuisen tila.Tulen itkemään joko ilosta tai surusta.Mutta toivonmukaan ilosta.

rv13 ( viime ultranmukaan)